Osa 4

    Heräsin tavallistakin voimakkaampaan päänsärkyyn. Oli kuin tuhatpäinen elefanttilauma olisi pitänyt juhlia pääni sisällä ja käynyt sen jälkeen tekemässä tarpeensa minun suuhuni. Mietin mistä ihmeestä olin saanut sellaisen kankkusen kunnes muistin, mitä oli tapahtunut: joku oli tyrmännyt minut.
    Avasin salamannopeasti silmäni, mutta heti aivojeni saatua silmieni viestittämän informaation vastaan en ollutkaan varma olinko sittenkään avannut silmiäni missään vaiheessa vai olinko vieläkin unessa. Ympärilläni oli nimittäin huippumodernia teknologiaa, vilkkuvia valoja ja vipuja, joiden käyttötarkoitusta en voinut edes arvata. Yritin nousta, mutta minut oli köytetty tuoliin. Mihin kummaan minut oikein oli raahattu? Ja miksi?
   Yritin riuhtoa itseäni irti, mutta köydet eivät antaneet periksi, joten rauhoituin ja aloin katselemaan tarkemmin ympärilleni. Mitään vastaavaa en ollut eläessäni nähnyt; kaikkialla oli piipittäviä koneita, joissa oli mitä eriskummallisempia vilkkuvia valoja, vipuja ja näppäimiä. Suoraa edessäni oli suuri vihreä, jostain metallista tehty torni, jossa oli lukuisia, tv-ruudun näköisiä näyttöjä, joissa vilisti kummallisia merkkejä.
   Olinko minä Arabiassa? Tai ehkäpä jopa Afrikassa? Pidemmälle en ehtinyt tekemään johtopäätöksiä, sillä jossain kuului aukeavan oven ääni ja sen jälkeen lähestyviä askeleita.

Osa 3

    Puiston vihreys nousseen auringon valossa sattui hämärään tottuneisiin silmiini. Maksoin matkani ja poistuin nopeasti puiston viertä kulkevalle kävelytielle. Jokin oli hullusti, vaistosin sen heti. Kukaan muu puiston lukuisista kävijöistä ei vaikuttanut jakavan tätä aistimusta, joten ohitin asian olankohautuksella ja suuntasin askeleeni kohti puiston keskellä sijaitsevaa muistomerkkiä.
    Saavuttuani muistomerkille outo mielessäni vellonut tunne oli kasvanut entisestään ja nyt minun kaikki soluni huusivat yhteen ääneen jonkin todellakin olevan hullusti. Ja silloin minä sen huomasin. Silmänurkassani näkyi täsmälleen samanlainen paperinpala, jonka olin aiemmin aamulla repäissyt oman keittiöni seinästä irti.
    Astelin epävakain askelin paperinpalan luo, joka oli kiinnitetty sinitarralla muistomerkin alustaan. Luin, tälläkin kerralla punaisella kirjoitetun viestin, joka meni näin:

"OLET AJOISSA, MR. SPECTOR. EHKÄPÄ JOPA LIIAN AJOISSA.
PS. EN PIDÄ SIITÄ ETTÄ IHMISET OVAT LIIAN AJOISSA HAHAHA..."

    Olin ällikällä lyöty luettuani kummallisen viestin mutta en ehtinyt miettimään sitä pitkään ennen kuin tunsin kuinka jotain jysähti takaraivooni ja maailma silmissäni ensin sumeni ja lopulta musteni.

Osa 2

    Katsoin itseäni vessan peilistä: punaisia, tyhjyyteen tuijottavia silmiä ympäröi turvonnut ja sänkinen, epätoivoisen miehen naamataulu. Jostain syvältä saattoi vielä tarkasti katsomalla nähdä rippeet aiemmasta komeudesta, joka oli kadonnut jonnekin lannistumisen ja alkoholismin taakse. Mutta jotain oli myös aiempaan nähden muuttunutkin: jostain sameiden silmien sumujen takaa kajasti heikko loiste, joka vahvistui hetki hetkeltä. Puristin käteni nyrkkiin ja vannoin itselleni, että olisin paikalla käskettynä ajankohtana. Nämä roistot eivät selkeästi tienneet kenen kanssa olivat joutuneet tekemisiin.

    Nousin kadun varteen pysähtyneeseen taksiin. Tiesin näyttäväni hirveältä ja hätkähdyksestä päätellen kuski päätyi täysin samaan johtopäätökseen. "Keskuspuistoon" urahdin, "ja nappi lautaan!" Näin taustapeilistä kuskin säikähtäneet silmät kun hän mutisi "Hyvä on, sir!" ja laittoi vaihteen rutisten päälle.
    Kello oli vasta kymmenen hujakoilla, mutta minulla oli tunne, että olisi hyvä käydä tarkistamassa paikat hyvissä ajoin ennen lapussa lukenutta ajankohtaa. Aikainen lintu madon nappaa, niinkuin ne sanovat. Katselin näitä miettiessäni taxin ikkunasta ulos. Kaupunki, jota joskus rakastin niin paljon, että olin pyhittänyt elämäni turvaamiselleen, lipui synkkänä ja kolkkona silmieni ohi, enkä voinut olla tuntematta pientä pistoa sydämmessäni tajutessani, että ehkä osa sen nykyisestä alennustilasta oli osaltaan minunkin vikaani, olinhan lopettanut hyvin alkaneen urani kuin seinään.
    Käänsin katseeni pois ja suljin silmäni. Liikaa kipeitä muistoja, liian katkeraa aikaa niiden ja tulehtuneen sieluni välillä.

Osa 1

    Kuulin yläpuolellani kolistelevan junan helvetillisen kovan metelin. Heräsin siihen samaan ääneen joka ikinen yö aina samalla kellonlyömällä. Tällä kertaa tilanteen teki tuhannesti pahemmaksi se tosiasia, että olin juuri näkemässä unta eräästä erityisen viehkeästä neitokaisesta, joka huulet törröllään oli odottamassa minulta suudelmaa, jonka olisin hänelle kernaasti suonut. Kirottu juna pilasi aikeeni ja kiskoi minut takaisin tähän rähjäiseen ja pimeään loukkoon, jossa jouduin yksinäni viettämään aikaani alati piinaava päänsärky ainoana seuralaisenani.

    Voimasanoja mutisten kiskoin itseni ylös sängystä ja raahustin keittiöön, jossa heitin kitaani kourallisen särkylääkkeitä, jotka huuhdoin reilulla viskikulauksella alas. Eivät ne pillerit mitään hyödyttäneet, mutta sainpahan oivan syyn kulauttaa aimo tujauksen viskiä heti aamutuimaan. Astelin pullo kädessäni ikkunan äärelle ja katsoin ulos; maisema oli sama kuin aina ennenkin, korkeita ja kolkkoja kerrostaloja ja synkkiä, huonosti valaistuja katuja.

     Olin juuri nostamassa pulloa huulilleni kun näin silmänurkassani jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Käänsin nopeasti pääni, ja huomasin, kuinka keittiön seinään oli kiinnitetty paperilappu, jonka ei olisi kuulunut olla siinä missä se sillähetkellä oli. Selkäpiitäni kylmäsi. Repäisin lapun irti seinästä ja tihrustin vielä sameilla silmilläni siihen isoilla, punaisilla kirjaimilla raapustettuja sanoja:

"TULE KELLO 13:00 KESKUSPUISTOON TAI ET NÄE RAKKAIMPAASI ENÄÄ KOSKAAN.

PS. JOS ILMOITAT TÄSTÄ JEPAREILLE ET MYÖSKÄÄN TULE NÄKEMÄÄN RAKASTASI ENÄÄ KOSKAAN, JOTEN PARASTA TULLA YKSIN"

   Olin ällikällä lyöty. Kehen tällä "rakkaimmallani" oikein viitattiin? Minähän olin ollut yksin jo ties kuinka monta vuotta. Tarkalleen ottaen siitä saakka, kun vaimoni Tanja menehtyi auto-onnettomuudessa eräänä sateisena lokakuun iltana. Ajatellessani Tanjaa lämpimät muistot tulvahtivat mieleeni. Oi Tanja, miksi et voisi  vielä olla tässä vierelläni. Ajatukseni vaelsivat aikaan, jolloin kaikki olivat vielä hyvin. Aikaan, jolloin olin vielä töissä poliisivoimissa ja meillä oli valoisa tulevaisuus edessä.

    Tunsin kuinka yksi polttava kyynel virtasi pitkin poskeani. Puristin kädessäni olevan paperin ryttyyn ja löin raivoissani nyrkkini seinään. Se, joka minulle teki näin julmaa pilaa, saisi vielä tuntea vihani nahoissaan, sen lupasin itselleni!