Kuulin yläpuolellani kolistelevan junan helvetillisen kovan metelin. Heräsin siihen samaan ääneen joka ikinen yö aina samalla kellonlyömällä. Tällä kertaa tilanteen teki tuhannesti pahemmaksi se tosiasia, että olin juuri näkemässä unta eräästä erityisen viehkeästä neitokaisesta, joka huulet törröllään oli odottamassa minulta suudelmaa, jonka olisin hänelle kernaasti suonut. Kirottu juna pilasi aikeeni ja kiskoi minut takaisin tähän rähjäiseen ja pimeään loukkoon, jossa jouduin yksinäni viettämään aikaani alati piinaava päänsärky ainoana seuralaisenani.
Voimasanoja mutisten kiskoin itseni ylös sängystä ja raahustin keittiöön, jossa heitin kitaani kourallisen särkylääkkeitä, jotka huuhdoin reilulla viskikulauksella alas. Eivät ne pillerit mitään hyödyttäneet, mutta sainpahan oivan syyn kulauttaa aimo tujauksen viskiä heti aamutuimaan. Astelin pullo kädessäni ikkunan äärelle ja katsoin ulos; maisema oli sama kuin aina ennenkin, korkeita ja kolkkoja kerrostaloja ja synkkiä, huonosti valaistuja katuja.
Olin juuri nostamassa pulloa huulilleni kun näin silmänurkassani jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Käänsin nopeasti pääni, ja huomasin, kuinka keittiön seinään oli kiinnitetty paperilappu, jonka ei olisi kuulunut olla siinä missä se sillähetkellä oli. Selkäpiitäni kylmäsi. Repäisin lapun irti seinästä ja tihrustin vielä sameilla silmilläni siihen isoilla, punaisilla kirjaimilla raapustettuja sanoja:
"TULE KELLO 13:00 KESKUSPUISTOON TAI ET NÄE RAKKAIMPAASI ENÄÄ KOSKAAN.
PS. JOS ILMOITAT TÄSTÄ JEPAREILLE ET MYÖSKÄÄN TULE NÄKEMÄÄN RAKASTASI ENÄÄ KOSKAAN, JOTEN PARASTA TULLA YKSIN"
Olin ällikällä lyöty. Kehen tällä "rakkaimmallani" oikein viitattiin? Minähän olin ollut yksin jo ties kuinka monta vuotta. Tarkalleen ottaen siitä saakka, kun vaimoni Tanja menehtyi auto-onnettomuudessa eräänä sateisena lokakuun iltana. Ajatellessani Tanjaa lämpimät muistot tulvahtivat mieleeni. Oi Tanja, miksi et voisi vielä olla tässä vierelläni. Ajatukseni vaelsivat aikaan, jolloin kaikki olivat vielä hyvin. Aikaan, jolloin olin vielä töissä poliisivoimissa ja meillä oli valoisa tulevaisuus edessä.
Tunsin kuinka yksi polttava kyynel virtasi pitkin poskeani. Puristin kädessäni olevan paperin ryttyyn ja löin raivoissani nyrkkini seinään. Se, joka minulle teki näin julmaa pilaa, saisi vielä tuntea vihani nahoissaan, sen lupasin itselleni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti